Heiheiheiheihei!
Juuri tänä aamuna harmittelin, kun ei ole tullut tännekään kirjoiteltua pitkään aikaan. On tullut kärsittyä vähän mahaongelmista, eikä treenaaminen saati painonpudotus ole ollut kauhean tuloksellista. Pieniä ja suurempiakin repsahduksia on tässä viime viikkojen aikana ollut. Oma olo on ollut pikkuisen saamaton ja vähän "löysä".
Tänään, kun menin salille, tuskailin taas sitä, että tappava jalkatreeni oli edessä. Olen tilannut jo uuden saliohjelman, mutta vielä en ole sitä saanut. Vanha ohjelma alkaa maistua jo puulta, ja se vie samalla intoa treenaamiselta.
Ollessani vähän yli puolessa välissä treeniä, näin puolitutun tytön salilla. Ensin vain moikattiin, mutta kun molemmat saivat sarjansa tehtyä, tämä tyttö kysyi mun kuulumisia. Siinä sitten juteltiin hetken, kunnes tämä (mielestäni kovassa kunnossa oleva) tyttö kysyi: "Saanko mä kysyä, kuinka usein sä oikein käyt salilla? Ku sulla on noin _mieletön_ kroppa." Tässä vaiheessa häkellyin ihan täysin, enkä voinut kuin kiitellä :D Tytön huomio oli kiinnittynyt mun käsivarsiin, joiden kunto on kyllä munkin mielestä hyvä (: Lisäksi sain kommenttia siitä, että oon muuttunut ulkoisesti paljon viime aikoina. Nämä kommentit taikoi kyllä hymyn mun huulille, ja lopputreeni ei sitten enää tuntunutkaan niin pahalta :D Ihanaa, että ihmiset kertovat ajatuksiaan ääneen!
Vaikka sainkin osani kohteliaisuuksista, mua jäi vaivaamaan se, että en sanonut mitään positiivista kommenttia takaisin. Ylipäätään positiivisten kommenttien vastaanottaminen on ollut mulle melko hankalaa, vaikka oon kyllä opetellut siihen, että kyllä kehut kuuluu ottaa vastaan pää pystyssä, eikä vähätellä koko ajan itseään.
Harjoittelua vaatii siis omalla kohdalla myös se, että tosiaan kertoisi toisille heti, jos jotain kehumisen aihetta löytyy. Olen tässä viime aikoina pariinkiin otteeseen todennut: "Vitsi ku olis tehny mieli sanoa..." No, miksen sanonut? En tiedä. Ventovieraille kehujen osoittaminen on toki paljon hankalampaa, mutta ei senkään pitäisi olla sula mahdottomuus. Kai esimerkiksi toisen hiusten väriä voi kehua ilman suurempia ponnisteluja?
Rupesin miettimään tätä vähän syvemminkin. Mielestäni meidän perheen kotikasvatuksessakaan ei ole kauheasti sanallisia kehuja viljelty (ainakaan aina ihan suorassa muodossa), vaan hyvä palaute on tullut tekojen kautta. Ehkä tässäkin saattaa olla syy siihen, miksen itsekään ole oppinut kehumaan muita kovin paljon. Esimerkiksi se, että välittää omista ystävistään todella paljon, näkyy siinä, että haluan kuunnella ongelmia, viettää aikaa yhdessä ja olla muutenkin läsnä. Nämä teot tarkoittavat sitä, että niiden kohteet ovat korvaamattoman tärkeitä.
Uusimmassa Trendi-lehdessä (6/2013) on Kaunis sydän & kauniit pohkeet -niminen juttu kehumisen tärkeydestä. Juttu tuli tätä kirjoittaessani mieleen, ja suosittelen kyllä lukemaan sen, mikäli saatte kyseisen numeron jostakin käsiinne. Jutun ingressi tiivistää sen, mitä minäkin haluan sanoa: "On aika sanoa ääneen, kuinka ihania me olemme. Kehuja ei kannata pantata, sillä parhaat niistä jäävät mieleen loppuiäksi."
Te olette kaikki ihania, pidätte minut jaloillani.
